Kirjoitan tarinan lapsesta, jolle vauvana laulettiin, kun hän pää vanhemman olkaa vasten nukahteli uniinsa. Lapsesta, joka otettiin viereen ja syliin ja jolle näytettiin kuvakirjoista: tässä on kissa, tämä on lapio ja tuolla lentää lintu, jolla on keltainen nokka. Kuvat muuttuivat sanoiksi ja sanat virkkeiksi ja lapsi oppi uusia ihmeitä päivästä toiseen, puurolautasen edessä oli aina kirja eikä koskaan ruutua. Sama tapahtui ruokakaupassa, hiekkalaatikolla, odotushuoneissa ja autoissa – lapsi katsoi ja kysyi ja kuunteli ja kuuli ja ajatteli ja sanat asettuivat hänen mielessään oikeisiin kohtiin, hänen ymmärryksensä kirjahyllyissä sanakirjapinot kasvoivat ja maailma asettui tukevammin paikalleen, vaikka siellä olikin arkisanojen ja arkiselitysten lisäksi kirjat tulvillaan puhuvia koiria, sähköisiä hattivatteja ja piippua poltteleva kuu-ukko.
Kouluun mennessään lapsi osasi jo lukea auttavasti, hänelle oli avattu ovi maailmaan, jossa kaikki on yhtäaikaa mahdollista ja mahdotonta. Hänen mielikuvituksensa oli rajaton, pienistä ajatuksensiemenistä versoi äkkiä kokonaisia tarinoita, joissa helmat hulmusivat ja raketit leiskahtelivat ja tunnelmat paloivat punaisena välkkeenä ja sysimustana sumuna. Lapsi sai oman kirjastokortin ja oppi tunnistamaan kirjaston tuoksun, kirjojen tunnun, kihelmöivän tunteen etsimisen ja löytämisen ilosta, painavan kirjastokassin, oman huoneen lattian, jonka kirjamereen voi turvallisesti upota.
Lapsi luki. Lapsi kysyi. Lapselle vastattiin ja kerrottiin ja selitettiin. Hän luki yksin ja hänelle luettiin, hän näki opettajan, vanhemman, sisarusten, isovanhempien, kavereiden lukevan ja vaikka hän ei itse sitä tiennyt, tämä esimerkki ihan vauvasta asti antoi hänelle valtaisan etumatkan lukemisen maailmaan. Lapsi luki ja oppi, erehtyi, mietti, harmistui, itki, kyseenalaisti, nauroi ja riemastui. Ja lapsi luki lisää. Hän ymmärsi ja sisäisti asioita, vaikka ei itse siinä kohdassa ymmärtänyt tai sisäistänyt niitä tietoisesti. Sanakirjahyllyt hänen mielessään nousivat kohti kattoa.
Kirjoista tuli hänelle turvapaikkoja ja ystäviä. Hän ei kokenut yksinäisyyttä tai pelkoa tai huoliaan niin musertavina, koska hänen kirjojensa henkilöt olivat kokeneet samanlaisia tunteita, hänen kirjojensa henkilöt olivat hänen vierellään hänen lukiessaan ja hän tiesi, että vaikeistakin hetkistä pääsee yli. Hän odotti uusia seikkailuja, häntä huimasi ajatus siitä, että koko maailman maat ja hevostallit ja autiotalot ja urheilujoukkueet ja salaisuudet olivat hänen käsiensä ulottuvilla, jokainen puumaja ja velhotupa, jokainen nolo päiväkirjamerkintä ja yölliseltä hautausmaalta lehahtanut vaalea hahmo oli mahdollista nähdä, piirtää omassa päässään niistä juuri sellainen maisema, jonka kirjan sanat juuri hänelle rakensivat.
Tämä on unelma, josta voi tehdä omalle lapselleen ja omalle oppilaalleen totta.
Ja sitten on toisenlainenkin tarina. Lapsi, jolle jo vauvana laitettiin ruutu nenän eteen tilanteissa, kun lapsi kysyi, kysyi toisenkin kerran, kolmannen kerran, vaati, pyysi, odotti, söi ja matkusti, pitkästyi tai oli vaarassa pitkästyä. Vanhemman sijasta hänelle lauloi ja muovaili maailmaa sanoillaan ruutu, joka syötti hänelle valmiiksi piirrettyjä tarinoita, valmiiksi muokattuja hahmoja ja valmiiksi pureskeltuja ajatuksia. Kun hän kysyi tai kyseenalaisti tai mietti itsekseen, ruutu vastasi sattumanvaraisesti, sinne tänne roiskuivat sanat, joiden merkitys jäi tuntemattomaksi. Ja kun edellinen pätkä päättyi, oli jo toinen ja kolmas odottamassa ja minuutista toiseen, klipistä ja ohjelmasta toiseen toistuivat aiheet, joita kukaan ei ehkä vahtinut eikä tarkistanut eikä ihmetellyt yhdessä ja silmien edessä välkkyi nopeatempoinen, levoton kuvavirta. Lapsi ei oppinut pitkästymään ja tylsistymään, oma ajattelu ja mielikuvitus jäivät ruutujen vangeiksi, pettymyksen sietäminen tuli yhä vaikeammaksi ja sanakirjahyllyt lapsen mielessä täyttyivät hitaasti, hitaasti.
Lapsi meni kouluun, lukeminen oli takkuista ja tuskaista. Kirjaimet pompahtelivat vääriin suuntiin, mielikuvituksen siemeniä rapisutettiin kirjoitusvihkoihin sankokaupalla, mutta lapsi ei keksinyt mitään. Hiljaisuus vain humisi eikä mikään tahtonut versoa, koska satulinnojen sankarit olivat unohtuneet torneihinsa, muumit eivät olleet laaksossaan ja kirjaston tuoksu oli aivan tuntematon.
Jonna Leppänen
